keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Vuosi äitinä.

Tänään, tarkalleen klo 1.16 meidän pieni rakas J täytti vuoden. 

Kuinka äkkiä aika menikään! Vuosi sitten olin onnesta pöhnässä enkä voinut kuvitellakaan kuinka äkkiä kuukaudet vierisivät. 

Ensimmäiset viikot menivät lähinnä makuulla johtuen kipeästä epparihaavasta ja kätilön ehdottomasta istumiskiellosta. Lapsi pysyikin tyytyväisenä kunhan sai nukkua tissi suussaan :) Tämä oli itselleni aika rankkaa; olin yllättynyt kuinka vauva saattoi tunninkin välein olla maitoa vailla. Illat menivät sohvalla imettäen, joskus jopa 4-5 h putkeen. 

Ensimmäisinä kuukausina en enää ihmetellyt muiden äitien manauksia siitä kuinka ainoa ruoka jonka on syönyt lämpimänä on jäätelö. Otin äidin rooli alkuun liiankin vakavasti ja pienimmästäkin inahduksesta olin jo nostamassa vauvaa syliin. En ehkä halunnutkaan antaa isän hoitaa rooliaan. Välillä kuitenkin tikin väsymystäni, mm. kolmen kuukauden kohdalla kun poika saattoi herätä pahimmillaan jopa kolmesti tunnissa. Siinä kohtaa oli usko koetuksella ja neuvolassakin jo otettiin kotiapu puheeksi. Totesin siihen vain että jos he eivät ole valmiita tulemaan klo 2 aamuyöllä kun epätoivo on pahin, en tarvitse apua. Päivänvalossa elämä oli aina mutkattomampaa. Ja menihän sekin vaihe ohi.

Kunhan lapsi alkoi hieman ymmärtää muunkin kuin tissin päälle, avautui ihan uusi maailma. Eka hammas tuli 4kk iässä tasan, ja melkolailla siitä lähtien kaikki, jopa äidin puhelin menee jatkuvasti suuhun. Pikkuveljeni oli pienenä ahkera kaukosäädinten syöjä ja näköjään tämä taito on siirtynyt pikkumiehellekin. Kaikki kaukosäätimet pitäis piilottaa ettei ne löydy kohta kuolaisena pitkin lattioita.

Tämän vuoden aikana olen oppinut sen, kuinka paljon jotain voikaan rakastaa. Että miltä se tuntuu kun on jostain pienestä asiasta (ensimmäinen hymy) niin iloinen että ihan meinaa sydän pakahtua. Ja miltä tuntuu kun lukee pienistä lapsista kertovia uutisia ja pitää omaa lasta mennä vaikka keskellä yötä halimaan kesken unien. Ensimmäiset kuukauden mussa pysyi tiukasti kiinni käsittämätön menettämisen pelko ja kätkytkuolema kummitteli mielessä melkein joka yö. Välillä piti tökätä toista kylkeen nähdäkseen että onhan se vielä hengissä jos ei ollut herännytkään kolmeen tuntiin.

Miltä tuntuukaan epätoivo, kun toinen ei syö mitään, kiukuttelee vaan ja lopulta nukahtaa kiukkunsa jälkeen hetkessä omaan sänkyynsä. Ja kun herää uniltaan, siellä onkin aurinkoinen hymysuu vastassa kun menen katsomaan. Siinä kohtaa oma kiukuttelu tuntuu typerältä; eihän noin pieni vielä osaa olla tahallisesti kiukkuinen tai ilkeä.

Antaisin mitä vain tuon pienen kullanmurun vuoksi. Mitä vain. Itse kun olen lama-ajan lapsi, tiedän että haluan antaa tuolle lapselle kaiken mitä hän pyytää. Okei, kohtuuden rajoissa; poniin tai mikroautoon tuskin on koskaan varaa. Ja rajatkin hän tulee saamaan, mutta ehkä hiukan höllemmät kuin itselläni oli.

Ja kunhan lapsi joskus oppii puhumaan, kuvittelen vain miltä tuntuu kuulla se ensimmäinen Äiti. (Tiedän, siihenkin kyllästyy joskus) Miltä tuntuu kun on ollut jossain hieman pidempään ja kotiin palatessa toinen tuleekin kädet ojossa vastaan. Meillä kun ei vielä kävellä niin en tiedä siitäkään, eikä ojennella käsiä.

Tämä päivä on ollut jotenkin herkkä tähän mennessä. Muistellessa sitä pientä nyyttiä jonka sain syliini sairaalassa, tulee väistämättä kyyneleet silmiin. Toivottavasti saan kokea vauvavuoden vielä joskus uudestaan. On se niin lyhyt ja silti niin pitkä. Ja ihmeitä täynnä!


Tästä se meno sitten vaan kiihtyy.


2 kommenttia:

  1. Hirmuisen hyvää syntymäpäivää sinne! Vaikka päivänsankari taitaa olla jo nukkumaan menossa eikä enää juhli tähän aikaan :) Voi kuule, niin ymmärrän tuon väsymyksen. Ja ymmärrän niin hyvin senkin, ettei väsymyksestä huolimatta osaa irrottaa otettaan. Mutta ne päivät menee ohi vaikkei niitä unohda :D Olit kyllä niin kauniisti kuvaillut vauvavuoden tapahtumat, että täällä aloin vähän tihrustaa :) Kaikenlaiset vauvakuumeet kyllä painan taka-alalle ja keskityn muistelemaan noita valvomisia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei meillä ainakaan suunnitelmissa ole pikkukakkosta ennen kuin olen koulun käynyt, joten muistelen tätä ensimmäistä vauvavuotta varmasti pitkään :)

      Ja onneksi pahimmat valvomiset on olleet ohi jo kuukausia sitten. Silloin jos olisin blogannut olisi teksti varmasti ollut jokseenkin sekavaa jatkuvassa univelassa :D

      Poista