Sanoinkuvaamaton tunne..

..kun keskiviikkona hain tarhasta lapsen joka ei ollut nukkunut ollenkaan päiväunia. Noh, ehkä se oli poikkeus, ajattelin ja jouduin toteamaan olevani väärässä. 

Torstaina oli sama juttu. Ei päiväunia, ei minuuttiakaan. Arveltiin että syy on sijaistavissa hoitajista joita J kokeili. Meneekö tietyt jutut läpi uusille aikuisille, u know. Se ilta meni ihan hulinaksi. Ensin poika huusi ettei halua suihkuun. Joten kuten sain hiukset pestyä rimpuilevalta saippuaiselta lapselta. Kun sammutin suihkun ja totesin että tämä riittää, niin mitä sanoo lapsi? Huutaa 150 desibelin voimakkuudella että hän sittenkin haluaa suihkuun. 

Kun suihkuun ei enää päässyt, hän halusi kylmään saunaan. Ja siitäkös raivo yltyi kun ei sinnekään päässyt. Itse aloin tässä kohtaa olla jo aivan kypsä. Vartin huudon jälkeen soitin anopille ja sanoin että kohta katkeaa pinna. Anopin kanssa juttelusta ei meinannut tulla mitään koska taustamelulta en kuullut mitä luurin toisessa päässä sanottiin. Aikamme toisteltuamme lauseita uudestaan ja uudestaan luovutin ja lopetin puhelun. 

Huutoa jatkui vielä melkein puoli tuntia kunnes ääni alkoi mennä käheäksi ja lapsi oli silminnähden väsynyt. Vähän iltapalaa päälle ja ipana oli valmis höyhensaarille. 

Tänään aamulla tokaisin tarhan tädeille että jos ei muu auta niin kokeilkaa nuijanukutusta. En kestäisi enää kolmatta unetonta päivää. He lupasivat kaikki tehdä parhaansa. 

Vietin huolettoman päivän hoidellen asioita jne. Tuli aika hakea lapsi tarhasta. 

Jo portilla näin hoitajan naamasta että uutiset eivät miellyttäisi minua. Ja sama tuttu virsi kuului taas: ei auttanut Maamme-laulukaan. Lapsi ei ole nukkunut. Koska en saanut jättää lasta viikonlopuksi päiväkotiin piti kehittää suunnitelma illaksi. Ei muuta kuin puhelu mummolaan; ilmoitin anopille että me tullaan sinne. 

Siellä syötiin vähän herkkuja ja juotiin mehua ja kahvia. Siitä matka jatkui Vaakun eli mun iskän luo. 

Vaakulla tarjoiltiin vohveleita hillolla ja kermavaahdolla. Mahtava menu yliväsyneelle lapselle! 

Kotiin lähtö venyi niin pitkäksi että lapsen sai kantaa suoraan sänkyyn. Ja eikös tuo vieläkin sinnitellyt silmät auki jotta Nukkumatti ei saisi erävoittoa. Mielessäni laskin jo sataan ja tuhanteen etten räjähtäisi ja niin lapsi viimein nukahti. Sentään ilman huutoa ja taistelua jota olisi kaiken sen sokerimäärän jälkeen voinut odottaa. 

Toivon vaan että ei tule kauhukohtauksia. Se takaa sen että itsekään en saa nukkua kovin hyvin yöllä. 

Ensi viikolla lapsen olisi jo parempi nukkua ja tottua hoitajiin. Onneksi on enää 3 viikkoa kesälomaan. 

Sain muuten eilen mahtavia uutisia! Pääsen päivystykseen työssäoppimaan kesäloman jälkeen! Ihan superübermahtavaa!! En malta odottaa. 

Nyt menen vähän kitkemään rikkaruohoja takapihalta ennen kuin aurinko laskee. Eihän se kyllä laske vielä pitkään aikaan. Mä rakastan kesää ja valoa. Mut en nurmikon leikkausta. 

Kyllä meillekin saa tulla.

Tätä asiaa oon pyöritellyt pitkään. Että kuinka paljon ihmisiä onkaan meidän elämästä karsiutunut raskauden ja lapsen syntymän myötä pois.

Niitä sellaisia, joiden kanssa tuli pidettyä yhteyttä ja hauskaa jos ei viikottain niin melkein. Joku saattoi soittaa vaikka alkuillasta ja pyytää kahville tai yhdelle jonnekin. 

Yhtenä päivänä kun mietin mitä tekisin, tulee mieleen soittaa anopille tai mutsille. Kelatkaa?!!? 

Ei enää pyydetä illalla vaikka keilaamaan ja yksille tai edes leffaan. Kaikki luulee etten pääse kotoa yksin mihinkään kun lapsi on kotona. Olisi kohteliasta muistaa että en ole yksinhuoltaja joten taloudessa on myös iskä joka voi jäädä vahtimaan siksi hetkeksi kun äiti on poissa. 

Ystäväpariskunta joiden kanssa oli tapana käydä ainakin kerran vuoteen mökillä, on käynyt nykyään eri porukassa siellä. Toisaalta tähän on muitakin syitä mutta ei siitä sen enempää. Ottaa päähän. 

Tällä hetkellä isoin tapahtuma jota odotan on omat polttarit. Silloin tiedän että saan päivän olla pois äidin roolista, olla kavereiden kanssa ja pitää hauskaa. Ja joku muu huolehtii lapsesta. 

Nyt kun Facebookissa kiertää tuo arjen kuva -haaste, olen huomannut että mua ei haasta kukaan. Ketään ei kai edes kiinnosta nähdä mitä mun arkeni pitää sisällään vaikka en enää edes ole täyspäiväinen kotiäiti. Kyllä mä saatan kuvata muutakin kuin vaippoja tai lapsen sottaista naamaa kun on syönyt pääsiäismunan. Vaikka onhan se suloinen :)

Harmittaa suunnattomasti. Jos häihin kutsuttaisiin vain sellaisia ihmisiä joiden kanssa ollaan enemmän kuin kerran puolessa vuodessa nähty, lista olisi nykyistäkin paljon lyhyempi. 

Ja kuinka sitä kuuli että sitten kun lapsi syntyy niin ollaan ja mennään ja tehdään yhdessä kaikkea. Joopa joo. Eipä ole paljon näkynyt. 

Tottakai pitäisi itsekin olla aktiivinen mutta jo se vähä aktiivisuus ei tunnu tuottavan tulosta. Itse pitäisi aina olla tuppaamassa kylään ja pyytää jotakuta vaikka lenkille mutta koskaan ei kukaan ole tulossa meille päinkään. Lapsen kanssa ei paljon kerhoja tms ehdi harrastaa koulun ohella, ja toisaalta onhan tuo pienikin vielä. Vauvajoogastakaan ei jäänyt mitään käteen aikanaan. 

Hankalia asioita tämmöiset. Kunpa voisin kannella äidille että kukaan ei leiki mun kanssa :( Tai voinhan mä, mutta mitäs se auttaa. 

Vuosi äitinä.

Tänään, tarkalleen klo 1.16 meidän pieni rakas J täytti vuoden. 

Kuinka äkkiä aika menikään! Vuosi sitten olin onnesta pöhnässä enkä voinut kuvitellakaan kuinka äkkiä kuukaudet vierisivät. 

Ensimmäiset viikot menivät lähinnä makuulla johtuen kipeästä epparihaavasta ja kätilön ehdottomasta istumiskiellosta. Lapsi pysyikin tyytyväisenä kunhan sai nukkua tissi suussaan :) Tämä oli itselleni aika rankkaa; olin yllättynyt kuinka vauva saattoi tunninkin välein olla maitoa vailla. Illat menivät sohvalla imettäen, joskus jopa 4-5 h putkeen. 

Ensimmäisinä kuukausina en enää ihmetellyt muiden äitien manauksia siitä kuinka ainoa ruoka jonka on syönyt lämpimänä on jäätelö. Otin äidin rooli alkuun liiankin vakavasti ja pienimmästäkin inahduksesta olin jo nostamassa vauvaa syliin. En ehkä halunnutkaan antaa isän hoitaa rooliaan. Välillä kuitenkin tikin väsymystäni, mm. kolmen kuukauden kohdalla kun poika saattoi herätä pahimmillaan jopa kolmesti tunnissa. Siinä kohtaa oli usko koetuksella ja neuvolassakin jo otettiin kotiapu puheeksi. Totesin siihen vain että jos he eivät ole valmiita tulemaan klo 2 aamuyöllä kun epätoivo on pahin, en tarvitse apua. Päivänvalossa elämä oli aina mutkattomampaa. Ja menihän sekin vaihe ohi.

Kunhan lapsi alkoi hieman ymmärtää muunkin kuin tissin päälle, avautui ihan uusi maailma. Eka hammas tuli 4kk iässä tasan, ja melkolailla siitä lähtien kaikki, jopa äidin puhelin menee jatkuvasti suuhun. Pikkuveljeni oli pienenä ahkera kaukosäädinten syöjä ja näköjään tämä taito on siirtynyt pikkumiehellekin. Kaikki kaukosäätimet pitäis piilottaa ettei ne löydy kohta kuolaisena pitkin lattioita.

Tämän vuoden aikana olen oppinut sen, kuinka paljon jotain voikaan rakastaa. Että miltä se tuntuu kun on jostain pienestä asiasta (ensimmäinen hymy) niin iloinen että ihan meinaa sydän pakahtua. Ja miltä tuntuu kun lukee pienistä lapsista kertovia uutisia ja pitää omaa lasta mennä vaikka keskellä yötä halimaan kesken unien. Ensimmäiset kuukauden mussa pysyi tiukasti kiinni käsittämätön menettämisen pelko ja kätkytkuolema kummitteli mielessä melkein joka yö. Välillä piti tökätä toista kylkeen nähdäkseen että onhan se vielä hengissä jos ei ollut herännytkään kolmeen tuntiin.

Miltä tuntuukaan epätoivo, kun toinen ei syö mitään, kiukuttelee vaan ja lopulta nukahtaa kiukkunsa jälkeen hetkessä omaan sänkyynsä. Ja kun herää uniltaan, siellä onkin aurinkoinen hymysuu vastassa kun menen katsomaan. Siinä kohtaa oma kiukuttelu tuntuu typerältä; eihän noin pieni vielä osaa olla tahallisesti kiukkuinen tai ilkeä.

Antaisin mitä vain tuon pienen kullanmurun vuoksi. Mitä vain. Itse kun olen lama-ajan lapsi, tiedän että haluan antaa tuolle lapselle kaiken mitä hän pyytää. Okei, kohtuuden rajoissa; poniin tai mikroautoon tuskin on koskaan varaa. Ja rajatkin hän tulee saamaan, mutta ehkä hiukan höllemmät kuin itselläni oli.

Ja kunhan lapsi joskus oppii puhumaan, kuvittelen vain miltä tuntuu kuulla se ensimmäinen Äiti. (Tiedän, siihenkin kyllästyy joskus) Miltä tuntuu kun on ollut jossain hieman pidempään ja kotiin palatessa toinen tuleekin kädet ojossa vastaan. Meillä kun ei vielä kävellä niin en tiedä siitäkään, eikä ojennella käsiä.

Tämä päivä on ollut jotenkin herkkä tähän mennessä. Muistellessa sitä pientä nyyttiä jonka sain syliini sairaalassa, tulee väistämättä kyyneleet silmiin. Toivottavasti saan kokea vauvavuoden vielä joskus uudestaan. On se niin lyhyt ja silti niin pitkä. Ja ihmeitä täynnä!


Tästä se meno sitten vaan kiihtyy.

Täällähän ihan tuoksuukin puhtaalta!

Kun oon kaksi viikkoa kironnut tän kämpän kuntoa ja sitä miltä se näyttää, tänään tartuttiin miehen kanssa yhdessä moppiin ja imuriin. Mies imuroi ja mä tulin mopin kanssa perässä. Ja ah, mikä puhdas koti lattia meillä nyt onkaan! Kelpaa J:n ryömiskellä pitkin kämppää kun ei oo kuteet heti villakoiria täynnä ja kissanhiekkaa housuissa. 

Mä oon tosi huono siivoamaan. Aina oon ollu. Siivoaisin kyllä mielelläni useammin ku kahden viikon välein, mutta täällä on nykyään niin hemmetin paljon tavaraa että edes nopa imurointi ei onnistu ilman kiroilua. On siirrettävä keittiön tuoleja ja syöttötuolia, sohvan rahia, pyykkitelinettä joka ei koskaan ole tyhjä, siivottava lattialta puoli tonnia lapsen leluja. Ei siis nappaa. Imuroin paljaat kohdat lattiasta (n. 2 m2) ja that's it.

Nyt on siis kiva kun on taas vähän siistimpää ja iso osa puhtaista kuivumassa olleista pyykeistäkin tuli jo eilen viikattua sohvalla loikoessa. Sohvalla ne on vieläkin, pitänee kutsua joku kylään että sais ne sitten kaappiin asti. Ja kohtahan me kutsutaanki; pojan ensimmäisille synttäreille! Pitää siis siivota vieläkin perusteellisemmin ja ehkä pestä ne ikkunatkin loppuun (keväällä pesin ehkä 3) ja jossain välissä vähän kitata seinässä olevaa riekää piiloon ja vääntää se juustokakku. Joo, olen siltikin perfektionisti tietyissä asioissa ja yks niistä on se että anoppi ei tuu koskaan näkemään meidän kotona toisinaan vallitsevaa kaaosta. Luojan kiitos mulla on toistaiseksi vielä tuo mies jeesaamassa :P Joskus sitä miettii että miten yh-äidit saa hoidettua yhden tai useamman lapsen melkeinpä yksin kokonaan? Huhhuh, ei ehkä olis meikäläisestä siihen.

Mutta eikös se joku sanonta mee niin että tahrat vaatteissa kertoo että lapsi on saanut syödäkseen ja lelut ja kaaos siitä että kämpässä asutaan. Tai jotain sinnepäin. Mulle on tärkeämpää viettää aikaa tuon lapsen kanssa ihan yhdessä eikä vaan huutelemalla eri huoneesta moppi tai vastaava kourassa. Jos jollain on valittamista niin sitten tulee sanomaan.

Ryömintää jne.

Meidän pikkumies on nyt oppinut ryömimään. Pikkuhiljaa alkoi näkyä liikettä juhannusaattona mutta nyt heppu ryömii lattialla aina vaan nopeammin. On se jännä katsella miten tuo lapsi kehittyy. Eikä se ole kohta enää vauvakaan! Vaan taapero. Siihen onneksi vielä on pari kuukautta aikaa.

Rakkaus tuota lasta kohtaan vain syvenee päivä päivältä. Eräänä päivänä tiuskaisin tosi rumasti sille kun ei suostunut juomaan oikein mitään, mutta hetken päästä kyyneleet silmissä pyysin anteeksi. En tiedä ymmärtääkö poitsu puoliakaan mitä sanon (ainakaan siltä ei aina vaikuta), mutta kyllä me juttuun tullaan. Kun äiti sanoo kvaak kvaak poika nauraa kippurassa. Kun iskä hieroo parransänkeä poskiin, poika meinaa tikahtua nauruun :) Ja kun harmittaa, äidin syli on paras lohtu.

Odotan vielä päivää jolloin poika sanoo minua äidiksi. Oon yrittäny hokea sille että "sano äiti" mutta ei tuo sano. Pärisee kyllä ja tavuja hokee mutta ei muuta. Mikäs kiire tässä toisaalta on, joskus vielä menee hermot siihen taukoamattomaan hölpötykseen ja kyselyyn :)

---

Meillä on perjantaina pitkästä aikaa yht'aikaa miehen kanssa vapaa ilta! :) Ystävän synttärit on sopivasti perjantaina niin sinne mennään juhlimaan. Poika meneekin miehen äidille ensimmäistä kertaa yökylään :)  Pitää muistaa ottaa varovasti kuningas alkoholia, ettei ole sitten koko viikonkoppua pois pelistä. 

---

Plus! Meillä suunnitellaan HÄITÄ! <3 Ollaan oltu miehen kanssa jo 9 vuotta yhdessä ja ensi vuonna, kymmenvuotispäivänä pitäisi astella avioliittoon. Kirkossa ei voida mennä, koska mies ei enää kuulu kirkkoon ja mua ei ole koskaan edes kastettu. Mutta onneksi päiväni pelasti eilen maistraatista tullut sähköposti, jonka mukaan meidän alueemme maistraatissa on tällä hetkellä yksi (1!) vihkijä, joka suorittaa vihkimisiä virka-ajan ulkopuolellakin. Ihanaaaaaaa!! Voidaan hoitaa kaikki samana päivänä pois alta, eikä tarvitse erikseen mennä maistraattiin eri päivänä.

Tänään jo tapeltiin siitä että voiko kaikkeen vastata "emmä tiiä" tai "ihan sama".  Mies kun luulee että helpommalla pääsee jos antaa mulle vapaat kädet, mutta ei. Enhän mä hitto soikoon voi ite päättää ruokia, juomia, kattausta jne. Tietty ymmärrän, ettei hän osaa sanoa kumpiko hiuskoristeista olis kivempi tms, mutta pitää silti osallistua vähän.. Se on kuitenkin meidän yhteinen päivä :) 

---

Kissan pissatulehdus alkaa olla (luultavasti) selätetty! :) Enää ei ole löytynyt pissaa vääristä paikoista tai ainakaan en ole huomannut. Mies antaa kissalle lääkkeet aamuin illoin koska mä en yksinkertaisesti siihen pysty. En edes maksamakkaran kanssa. Jes, yksi ongelma pois päiväjärjestyksestä!

 ---

Tulihan taas löpinää ja laidasta laitaan. Nyt tää mamma vetäsee kupillisen kahvia ja lösähtää sohvalle kattomaan pari tallennettua ohjelmaa pois ennenkuin poika herää päikkäreiltään.