No samalta se tuntuu. Äsken kävin tuossa kärräämässä 6 kottikärryllistä lehtiä ja risuja takapihalta sekä mylläsin pari kukkapenkkiä. Samalla haikeana ajattelin että ne kaikki kukat on äidin istuttamia.
Ajattelin laittaa takapihalle salaattia ja ruohosipulia, ainakin, kasvamaan. Niin äitikin teki kun olin pieni :)
Opinnot ovat edenneet erikoistumiseen asti. Oma suuntani on sairaanhoito ja huolenpito. Viime viikolla otettiin laskimoverinäytteitä ja tiedustelin mieheltä saisinko harjoitella hänellä jos saan välineitä. En kuulemma saa. Aika nihkeä ukko kun ei uhraudu vaimonsa opiskelujen takia ottamaan paria mustelmaa! Sain kuitenkin anoppia tökätä paristi neulalla kun piti pistää vitamiinia lihakseen viikon välein kolme kertaa. Älkää huoliko, anoppi on edelleen hengissä ja kiitteli ettei tullut mustelmaa kuin ekalla kerralla.
Äitiä kaipaan edelleen ajoittain todella paljon. On vieläkin hetkiä jolloin tulee mieleen että soitanpa hälle mutta sitten tajuaa että enhän mä voi. Joinakin aamuina ikävä on niin kova että en saa kahvia juotua itkultani. Mutta kyllä elämä voittaa. Pitäisi pyytää lähete psykologin juttusille, niin pääsisi puhumaan ihan ammattilaiselle omasta olostaan.
Huomenna mennään isolle kirkolle lapsimessuille! :) Odotan innolla mitä kaikkea tulee taas ostettua. Varmaan tullaan takaisin takakontti täynnä tavaraa, mä oon helppo saalis jos joku kertoo tuotteen olevan nyt "hyvässä tarjouksessa".
Lapsi nukkuu päiväunia. Taidan keittää kahvit.
Suru ottaa aikansa, mutta jos susta itsestä tuntuu ettei se millään hellitä niin sitten kannattaa käydä ammattilaisen kanssa juttelemassa. Jostain olen saanut päähäni ajatuksen, että menisi ainakin vuosi. Kaikki juhlapyhät ja muut tärkeät hetket on sitten kertaalleen koettu menetyksen jälkeen.
VastaaPoista