Piti jo edellisessä tekstissä mainita että Kiki arpoo käykääpä osallistumassa :)
Arvonta löytyy tästä.
perjantai 13. syyskuuta 2013
torstai 12. syyskuuta 2013
1-vuotis neuvola
Tänään oli neuvola. Pituutta oli tullut 2 kuukaudessa 4cm, ei mikään ihme että alkoi käymään vaatekerta pieneksi! :) painoa oli tullut vain 450g, heppu on syönyt viimeisen kuukauden aika huonosti. Liekö johtuu hampaista joita tulee kuin sieniä sateella, vai jostain muusta.
Ja koska poitsu ei nouse vielä tukea vasten pystyyn paitsi joskus sängyssään polvilleen, tuli lähete fysioterapeutille. Lähinnä arvioidaan että mitä tehdään mutta koska aika tulee postitse kuukauden sisään, voi hyvinkin olla että poika oppii liikkumaan sinä aikana muutenkin kuin ryömimällä.
Muuten kaikki olikin mallillaan. Rokotteita tuli vain kaksi, edellisten tehosteet koska halusin siirtää Mpr:n puolen vuoden päähän. Lähinnä siksi että musta kolme piikkiä kerralla olis ollu liikaa. Piikeistä toinen vasta alkoi itkettää mutta sekin meni yllättävän nopeasti ohi. Lohdutustuttikin oli turha ja lensi lattialle :)
Näin meillä tänään, huomenna mennään ostamaan pikkuiselle ensimmäinen oma tyyny. Onhan se jo aikakin toteaisi tähän meidän mutsi. Se kun omaa kaikesta omat mielipiteensä että kuinka lasta tulisi hoitaa.
Kerran olen räjähtänyt ja sanonut sille että mun lapsi anna mä hoidan itse. Olen myös ärähtänyt joskus siitä kun mamma jatkuvasti neuvoo ollessaan apukuskina. Tiedättehän, Hyacintin tapaan: "Varo tota pyöräilijää!!!!" (Sadan desibelin voimalla, yhtäkkiä) Ja fillaristi on kahdensadan metrin päässä. Siinä meinaa tulla jarrutusjälkiä muuallekin kuin asfalttiin. Että ei oo neuvonu siinäkään enää sen jälkeen kun huusin että mun auto, mä ajan vai haluatko ite ajaa?! Äiti ei oo ajanu varmaan 15 vuoteen.
Semmoinen loppukevennys, nyt takaisin sukkapuikkojen pariin.
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Vuosi äitinä.
Tänään, tarkalleen klo 1.16 meidän pieni rakas J täytti vuoden.
Kuinka äkkiä aika menikään! Vuosi sitten olin onnesta pöhnässä enkä voinut kuvitellakaan kuinka äkkiä kuukaudet vierisivät.
Ensimmäiset viikot menivät lähinnä makuulla johtuen kipeästä epparihaavasta ja kätilön ehdottomasta istumiskiellosta. Lapsi pysyikin tyytyväisenä kunhan sai nukkua tissi suussaan :) Tämä oli itselleni aika rankkaa; olin yllättynyt kuinka vauva saattoi tunninkin välein olla maitoa vailla. Illat menivät sohvalla imettäen, joskus jopa 4-5 h putkeen.
Ensimmäisinä kuukausina en enää ihmetellyt muiden äitien manauksia siitä kuinka ainoa ruoka jonka on syönyt lämpimänä on jäätelö. Otin äidin rooli alkuun liiankin vakavasti ja pienimmästäkin inahduksesta olin jo nostamassa vauvaa syliin. En ehkä halunnutkaan antaa isän hoitaa rooliaan. Välillä kuitenkin tikin väsymystäni, mm. kolmen kuukauden kohdalla kun poika saattoi herätä pahimmillaan jopa kolmesti tunnissa. Siinä kohtaa oli usko koetuksella ja neuvolassakin jo otettiin kotiapu puheeksi. Totesin siihen vain että jos he eivät ole valmiita tulemaan klo 2 aamuyöllä kun epätoivo on pahin, en tarvitse apua. Päivänvalossa elämä oli aina mutkattomampaa. Ja menihän sekin vaihe ohi.
Kunhan lapsi alkoi hieman ymmärtää muunkin kuin tissin päälle, avautui ihan uusi maailma. Eka hammas tuli 4kk iässä tasan, ja melkolailla siitä lähtien kaikki, jopa äidin puhelin menee jatkuvasti suuhun. Pikkuveljeni oli pienenä ahkera kaukosäädinten syöjä ja näköjään tämä taito on siirtynyt pikkumiehellekin. Kaikki kaukosäätimet pitäis piilottaa ettei ne löydy kohta kuolaisena pitkin lattioita.
Tämän vuoden aikana olen oppinut sen, kuinka paljon jotain voikaan rakastaa. Että miltä se tuntuu kun on jostain pienestä asiasta (ensimmäinen hymy) niin iloinen että ihan meinaa sydän pakahtua. Ja miltä tuntuu kun lukee pienistä lapsista kertovia uutisia ja pitää omaa lasta mennä vaikka keskellä yötä halimaan kesken unien. Ensimmäiset kuukauden mussa pysyi tiukasti kiinni käsittämätön menettämisen pelko ja kätkytkuolema kummitteli mielessä melkein joka yö. Välillä piti tökätä toista kylkeen nähdäkseen että onhan se vielä hengissä jos ei ollut herännytkään kolmeen tuntiin.
Miltä tuntuukaan epätoivo, kun toinen ei syö mitään, kiukuttelee vaan ja lopulta nukahtaa kiukkunsa jälkeen hetkessä omaan sänkyynsä. Ja kun herää uniltaan, siellä onkin aurinkoinen hymysuu vastassa kun menen katsomaan. Siinä kohtaa oma kiukuttelu tuntuu typerältä; eihän noin pieni vielä osaa olla tahallisesti kiukkuinen tai ilkeä.
Antaisin mitä vain tuon pienen kullanmurun vuoksi. Mitä vain. Itse kun olen lama-ajan lapsi, tiedän että haluan antaa tuolle lapselle kaiken mitä hän pyytää. Okei, kohtuuden rajoissa; poniin tai mikroautoon tuskin on koskaan varaa. Ja rajatkin hän tulee saamaan, mutta ehkä hiukan höllemmät kuin itselläni oli.
Ja kunhan lapsi joskus oppii puhumaan, kuvittelen vain miltä tuntuu kuulla se ensimmäinen Äiti. (Tiedän, siihenkin kyllästyy joskus) Miltä tuntuu kun on ollut jossain hieman pidempään ja kotiin palatessa toinen tuleekin kädet ojossa vastaan. Meillä kun ei vielä kävellä niin en tiedä siitäkään, eikä ojennella käsiä.
Tämä päivä on ollut jotenkin herkkä tähän mennessä. Muistellessa sitä pientä nyyttiä jonka sain syliini sairaalassa, tulee väistämättä kyyneleet silmiin. Toivottavasti saan kokea vauvavuoden vielä joskus uudestaan. On se niin lyhyt ja silti niin pitkä. Ja ihmeitä täynnä!
Tästä se meno sitten vaan kiihtyy.
Kunhan lapsi alkoi hieman ymmärtää muunkin kuin tissin päälle, avautui ihan uusi maailma. Eka hammas tuli 4kk iässä tasan, ja melkolailla siitä lähtien kaikki, jopa äidin puhelin menee jatkuvasti suuhun. Pikkuveljeni oli pienenä ahkera kaukosäädinten syöjä ja näköjään tämä taito on siirtynyt pikkumiehellekin. Kaikki kaukosäätimet pitäis piilottaa ettei ne löydy kohta kuolaisena pitkin lattioita.
Tämän vuoden aikana olen oppinut sen, kuinka paljon jotain voikaan rakastaa. Että miltä se tuntuu kun on jostain pienestä asiasta (ensimmäinen hymy) niin iloinen että ihan meinaa sydän pakahtua. Ja miltä tuntuu kun lukee pienistä lapsista kertovia uutisia ja pitää omaa lasta mennä vaikka keskellä yötä halimaan kesken unien. Ensimmäiset kuukauden mussa pysyi tiukasti kiinni käsittämätön menettämisen pelko ja kätkytkuolema kummitteli mielessä melkein joka yö. Välillä piti tökätä toista kylkeen nähdäkseen että onhan se vielä hengissä jos ei ollut herännytkään kolmeen tuntiin.
Miltä tuntuukaan epätoivo, kun toinen ei syö mitään, kiukuttelee vaan ja lopulta nukahtaa kiukkunsa jälkeen hetkessä omaan sänkyynsä. Ja kun herää uniltaan, siellä onkin aurinkoinen hymysuu vastassa kun menen katsomaan. Siinä kohtaa oma kiukuttelu tuntuu typerältä; eihän noin pieni vielä osaa olla tahallisesti kiukkuinen tai ilkeä.
Antaisin mitä vain tuon pienen kullanmurun vuoksi. Mitä vain. Itse kun olen lama-ajan lapsi, tiedän että haluan antaa tuolle lapselle kaiken mitä hän pyytää. Okei, kohtuuden rajoissa; poniin tai mikroautoon tuskin on koskaan varaa. Ja rajatkin hän tulee saamaan, mutta ehkä hiukan höllemmät kuin itselläni oli.
Ja kunhan lapsi joskus oppii puhumaan, kuvittelen vain miltä tuntuu kuulla se ensimmäinen Äiti. (Tiedän, siihenkin kyllästyy joskus) Miltä tuntuu kun on ollut jossain hieman pidempään ja kotiin palatessa toinen tuleekin kädet ojossa vastaan. Meillä kun ei vielä kävellä niin en tiedä siitäkään, eikä ojennella käsiä.
Tämä päivä on ollut jotenkin herkkä tähän mennessä. Muistellessa sitä pientä nyyttiä jonka sain syliini sairaalassa, tulee väistämättä kyyneleet silmiin. Toivottavasti saan kokea vauvavuoden vielä joskus uudestaan. On se niin lyhyt ja silti niin pitkä. Ja ihmeitä täynnä!
Tästä se meno sitten vaan kiihtyy.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Epiduraalia ja ilokaasua kiitos!
Aikalailla tasan vuosi sitten kirjauduin sairaalaan sisään. Oltiin käyty jo 1,5h sitten yliaikakontrollissa ja hoitajat oli aika ihmeissään kun vaapuinkin takaisin. "Etkös sä lähtenytkään?" kyselivät. Totesin että juu, mutta vedet meni niin tultiin takaisin. Aikomuksena oli lähteä kotiin odottelemaan supistuksia joita ei vielä kuulunut.
Kolme varttia käyrillä teki tehtävänsä ja supistukset saapuivat.. Kun tultiin oloa kysymään, sanoinkin että me ei prkl lähdetä enää mihinkään!
Siitä ne tuskat pikkuhiljaa yltyi. Tuli kokeiltua kaikki lievitys paitsi aquarakkulat.
Sitä tuskaa muistelin tänään aamulla kun sain tietää että ystäville oli syntynyt kolmen tytön jälkeen pieni prinssi. Ja itselläni tuli kamala vauvakuume, varsinkin ku katsoin Erilaisia äitejä eilen Avalta. Tosi symppis se tyttö, niin nuori mutta rohkeasti alkamassa yksinhuoltajaksi!
---
Huomenna meidän pikkumies siis täyttää vuoden. Juhlat juhlittiin jo viime viikonloppuna isovanhempien, lähisuvun ja kummien kera. Paljon tuli leluja ja vaatteita lahjaksi. Tykätyimpiin taitaa kuulua uusi ääntä pitävä poliisiauto ja hieno Volvon tukkirekka. Joo, iskän lisäksi myös yksi kummeista on rekkakuski. Ja vaari myös. Enokin tahtoisi kovasti.
Huomenna sitten vauvavuoden kertaus ja hyvästely. Meillä on nyt taapero.
torstai 5. syyskuuta 2013
Nyt kun olen reilun kuukauden päivät omistanut tuon uuden ihanan iPhone 5:n, voin kertoa että on se kyllä mahtava vekotin! Siihen saa mielettömästi erilaisia sovelluksia jotka mun mielestä helpottaa mun elämää jossain määrin. Ja kun latasin vielä Päivän sovelluksenkin, saan sen avulla joka päivä (jos haluan) yhden maksullisen sovelluksen ilmaiseksi. Se on siis erikseen määrätty mikä se minäkin päivänä on, ja eilen mm. latasin yhden kuvankäsittelyohjelman. Joo eihän sillä puhelimessa mitään oikein tee mutta sillä voi jotain pieniä kivoja kuvatehosteita lisätä :) Ja hintakin oli jotain yli 2e, eilen ilmainen :)
Ja kaikki on muutenkin saatavilla. Siis tällä hetkellä mun koko elämä on mun luurissa, oli se kyllä edellisessäkin. Kalenteri, sähköpostit, Facebook, kaikki. Ja kätevä, kun on netti kaikkialla niin jos jotain pitää tietää niin äkkiäkös sen googlaa jos ei muuten löydy.
Voin suositella. Paitsi että harva tuskin enää tätä vanhaa iPhonea ostaa kun kohtahan tulee se uusi. Jos tämänkin olisin tiennyt, oliisin ehkä odottanut muutaman viikon vielä ja hinnan tiputtua hankkinut omani.
Ja kaikki on muutenkin saatavilla. Siis tällä hetkellä mun koko elämä on mun luurissa, oli se kyllä edellisessäkin. Kalenteri, sähköpostit, Facebook, kaikki. Ja kätevä, kun on netti kaikkialla niin jos jotain pitää tietää niin äkkiäkös sen googlaa jos ei muuten löydy.
Voin suositella. Paitsi että harva tuskin enää tätä vanhaa iPhonea ostaa kun kohtahan tulee se uusi. Jos tämänkin olisin tiennyt, oliisin ehkä odottanut muutaman viikon vielä ja hinnan tiputtua hankkinut omani.
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
Kissa-asiaa taas.
Viime viikolla siis vein sen kissan pissanäytteen lääkäriin. Seuraavana päivänä sain tulokset soittamalla:
Ei mitään. Ei bakteereja, ei kiteitä, ei kiviä.
Diagnoosi? Noooh, sillä voi olla joku johon vois auttaa Cystaid tai sitten se on korvien välissä ja siihen vois sit kokeilla mielialalääkkeitä. Joo, kissalle päälääkkeitä!
Päätin kokeilla Cystaidia. Asiaa googlattuani Cystaid auttaa mm. kissoilla yleiseen vaivaan, idiopaattiseen kystiittiin. Se on lyhyesti selitettynä joku virtsarakon kiputila jossain kalvolla ja siihen se lääke auttaa. Halpaa kuin makkara; vaan 13,10e lähiapteekissa 30 kapselia. Ja niitä kun menee alussa 2kpl per päivä niin tuo paketti riittää kahdeksi viikoksi, joka onkin paketissa suositeltu kuurin pituus. Vaikutus voi tosin alkaa vasta viikkojenkin päästä, jos silloinkaan. Nyt sitten odotellaan jos lääke auttais ja meillä loppuisi tuo nurkkien jokapäiväinen peseminen.
Ja sanon että aamen, jos se loppuu. Silloin haen lainaan höyrypesurin ja sumutan kaikki nurkat sillä menemään, superpuhtaaksi! ;) Ja jos vaiva uusii niin jatketaan samaa troppia. Ehkä loppuelämän. Jeps, on tää lemmikinomistajan osa toisinaan kallis. Toisella kissalla on vakuutuskin siksi kun se tykkää syödä kaikenlaista. Ei ole tarvittu. Silloin kun sitä olisi tarvittu, sitä ei oltu vielä hankittu.
Että semmosta. Aamulla taas rätti kourassa nurkkia koluamaan.
Ei mitään. Ei bakteereja, ei kiteitä, ei kiviä.
Diagnoosi? Noooh, sillä voi olla joku johon vois auttaa Cystaid tai sitten se on korvien välissä ja siihen vois sit kokeilla mielialalääkkeitä. Joo, kissalle päälääkkeitä!
Päätin kokeilla Cystaidia. Asiaa googlattuani Cystaid auttaa mm. kissoilla yleiseen vaivaan, idiopaattiseen kystiittiin. Se on lyhyesti selitettynä joku virtsarakon kiputila jossain kalvolla ja siihen se lääke auttaa. Halpaa kuin makkara; vaan 13,10e lähiapteekissa 30 kapselia. Ja niitä kun menee alussa 2kpl per päivä niin tuo paketti riittää kahdeksi viikoksi, joka onkin paketissa suositeltu kuurin pituus. Vaikutus voi tosin alkaa vasta viikkojenkin päästä, jos silloinkaan. Nyt sitten odotellaan jos lääke auttais ja meillä loppuisi tuo nurkkien jokapäiväinen peseminen.
Ja sanon että aamen, jos se loppuu. Silloin haen lainaan höyrypesurin ja sumutan kaikki nurkat sillä menemään, superpuhtaaksi! ;) Ja jos vaiva uusii niin jatketaan samaa troppia. Ehkä loppuelämän. Jeps, on tää lemmikinomistajan osa toisinaan kallis. Toisella kissalla on vakuutuskin siksi kun se tykkää syödä kaikenlaista. Ei ole tarvittu. Silloin kun sitä olisi tarvittu, sitä ei oltu vielä hankittu.
Että semmosta. Aamulla taas rätti kourassa nurkkia koluamaan.
Syksy saa.
Vihaan syksyä. Tai no vihata on ehkä hiukan liian kärkevä verbi kuvaamaan sitä tunnetta joka tulee kun sade alkaa vihmoa, lämpötila alkaa olla kymmenen paikkeilla tai jopa alle ja lehdet varisee puista.
En pidä syksystä. Miksikö? Koska syksyn jälkeen tulee talvi ja talvea mä todellakin VIHAAN. En voi sietää lunta, pakkasta, kylmää, auton ikkunoiden raappausta, lumitöitä, lunta eteisen lattialla, rohtuneita huulia, sitä että pitää pukea itsensä lisäksi myös tuo lapsi moneen kerrokseen, pipot ja hanskat katoilee jne jne..
Got it?
Pitäis siivota takapihalta kaikki kuolleet kukkaset pois. Auringonkukat ei kukkineet tänäkään vuonna. Joka vuosi olen saanut ne kasvamaan lähelle kukkimista kunnes on tullut pakkaset ja kaikki kuolleet pois. Ei musta oo hortonomiksi, pitäisi alottaa niiden kasvattaminen jo helmikuussa. Ehkä ens vuonna teenkin niin, jos meillä vielä on oma piha.
Syksy yleensä on tiennyt myös jotain uutta. Koulun alkua, paluuta kesälomalta töihin tai vastaavaa. Nyt mulla ei oo mitään. Viime vuonna tähän aikaan olin erittäin raskaana ja olin jo valmis linnoittautumaan synnärin ovelle odottamaan lähtöä. Ja aiempina vuosina olen ollut töissä. Nyt mulla ei ole mitään. Edes sieltä paikasta josta piti soittaa 1,5 viikkoa sitten että saanko sen opparipaikan, ei ole kuulunut mitään. Lähetin sinne äsken hiillostuspostia kun ei ole kuulunut ja kerroin myöskin että olen saanut lausunnon palkkatukeen jos se mitään enää tässä vaiheessa hyödyttää.
Pitää alkaa pommittamaan paikallisten oppilaitosten maikkoja myös postilla jos joku sais järkättyä mulle yhden pulpetin jostain nurkasta. Lupaan pyhästi olla huutelematta hävyttömyyksiä ja pidän huolen vain omista asioistani. Luen tentteihin ahkerasti jne. Jos vaan pääsisin kouluun!
Samalla mieltä painaa myös se, että meillä alkaa nää neliöt käydä pieneksi. Hakemus kaupungille on laitettu mutta ei sieltä kuulu mitään varmaankaan ennen joulua. Viimeksikin vaihtohakemukseen reagoitiin vasta 3kk jälkeen. Olen aika varma että koulu, muutto ja hoitopaikan hakeminen osuu sitten samaan aikaan. Siinä stressiherkälle sitten riittää stressattavaa! Todennäköisesti yöunet menee ainakin viikoksi.
---
Poika täyttää kohta vuoden. Tulevana viikonloppuna on pippalot. Ei olla kutsuttu paljon ihmisiä, mutta jännästi vaan lähisuvusta ja kummeistakin tulee jo noin parikymmentä henkilöä. Pitäis vääntää parit kakut jne. Mummolta tilasin jo pullat koska jos alan niitäkin vääntämään menee joko kakut tai pullat pilalle.
Poitsu liikkuu nyt jo kovaa vauhtia. Ryömien, mutta yrittää toisinaan jopa nousta polvillee pystyyn jotain vasten. Kohta mennään eikä meinata, pitänee kasvattaa ne silmät selkään! Hiekkalaatikolla menee suuhun kaikki hiekasta kiviin ja risuihin. Hiekkakakut on kiva tuhota ja kiikkuminen on parasta.
On se jännä huomata miten paljon voikaan jotakuta rakastaa. Kaikki uutisissa olleet vääryydet pieniä lapsia kohtaan tuntuu käsittämättömän pahalta ja tuntuu että kaikkia lapsia rakastaa ja haluaisi auttaa. Joskus iltamyöhään saatan vielä mennä pusuttelemaan ja halimaan pientä nukkuvaa lastani, silläkin uhalla että hän herää. Sydän ihan pakahtuu kun se nauraa onnellisena vaikkapa sille että vedän vaipanvaihdon yhteydessä vaipan päähäni ja sekös on hauskaa. (Siis puhtaan, en sitä käytettyä.)
Näihin tunnelmiin, nyt pitää jatkaa siivousta että kehtaa pyytää vieraat kylään ylihuomenna.
En pidä syksystä. Miksikö? Koska syksyn jälkeen tulee talvi ja talvea mä todellakin VIHAAN. En voi sietää lunta, pakkasta, kylmää, auton ikkunoiden raappausta, lumitöitä, lunta eteisen lattialla, rohtuneita huulia, sitä että pitää pukea itsensä lisäksi myös tuo lapsi moneen kerrokseen, pipot ja hanskat katoilee jne jne..
Got it?
Pitäis siivota takapihalta kaikki kuolleet kukkaset pois. Auringonkukat ei kukkineet tänäkään vuonna. Joka vuosi olen saanut ne kasvamaan lähelle kukkimista kunnes on tullut pakkaset ja kaikki kuolleet pois. Ei musta oo hortonomiksi, pitäisi alottaa niiden kasvattaminen jo helmikuussa. Ehkä ens vuonna teenkin niin, jos meillä vielä on oma piha.
Syksy yleensä on tiennyt myös jotain uutta. Koulun alkua, paluuta kesälomalta töihin tai vastaavaa. Nyt mulla ei oo mitään. Viime vuonna tähän aikaan olin erittäin raskaana ja olin jo valmis linnoittautumaan synnärin ovelle odottamaan lähtöä. Ja aiempina vuosina olen ollut töissä. Nyt mulla ei ole mitään. Edes sieltä paikasta josta piti soittaa 1,5 viikkoa sitten että saanko sen opparipaikan, ei ole kuulunut mitään. Lähetin sinne äsken hiillostuspostia kun ei ole kuulunut ja kerroin myöskin että olen saanut lausunnon palkkatukeen jos se mitään enää tässä vaiheessa hyödyttää.
Pitää alkaa pommittamaan paikallisten oppilaitosten maikkoja myös postilla jos joku sais järkättyä mulle yhden pulpetin jostain nurkasta. Lupaan pyhästi olla huutelematta hävyttömyyksiä ja pidän huolen vain omista asioistani. Luen tentteihin ahkerasti jne. Jos vaan pääsisin kouluun!
Samalla mieltä painaa myös se, että meillä alkaa nää neliöt käydä pieneksi. Hakemus kaupungille on laitettu mutta ei sieltä kuulu mitään varmaankaan ennen joulua. Viimeksikin vaihtohakemukseen reagoitiin vasta 3kk jälkeen. Olen aika varma että koulu, muutto ja hoitopaikan hakeminen osuu sitten samaan aikaan. Siinä stressiherkälle sitten riittää stressattavaa! Todennäköisesti yöunet menee ainakin viikoksi.
---
Poika täyttää kohta vuoden. Tulevana viikonloppuna on pippalot. Ei olla kutsuttu paljon ihmisiä, mutta jännästi vaan lähisuvusta ja kummeistakin tulee jo noin parikymmentä henkilöä. Pitäis vääntää parit kakut jne. Mummolta tilasin jo pullat koska jos alan niitäkin vääntämään menee joko kakut tai pullat pilalle.
Poitsu liikkuu nyt jo kovaa vauhtia. Ryömien, mutta yrittää toisinaan jopa nousta polvillee pystyyn jotain vasten. Kohta mennään eikä meinata, pitänee kasvattaa ne silmät selkään! Hiekkalaatikolla menee suuhun kaikki hiekasta kiviin ja risuihin. Hiekkakakut on kiva tuhota ja kiikkuminen on parasta.
On se jännä huomata miten paljon voikaan jotakuta rakastaa. Kaikki uutisissa olleet vääryydet pieniä lapsia kohtaan tuntuu käsittämättömän pahalta ja tuntuu että kaikkia lapsia rakastaa ja haluaisi auttaa. Joskus iltamyöhään saatan vielä mennä pusuttelemaan ja halimaan pientä nukkuvaa lastani, silläkin uhalla että hän herää. Sydän ihan pakahtuu kun se nauraa onnellisena vaikkapa sille että vedän vaipanvaihdon yhteydessä vaipan päähäni ja sekös on hauskaa. (Siis puhtaan, en sitä käytettyä.)
Näihin tunnelmiin, nyt pitää jatkaa siivousta että kehtaa pyytää vieraat kylään ylihuomenna.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)