Aamut meillä on ipanan kanssa ihan yhtä teatteria. Jos jonnekin on aamulla tärkeä meno, lapsi takuuvarmasti vetää sikeitä tappiin asti ja joudun herättämään hänet. Jos taas saa nukkua pitkään ilman kiirettä, nahkavekkari takuulla kiekaisee hyvät huomenet jo ennen kuutta, viimeistään kuudelta. Ei suostu pukemaan päälleen mitään ja tarhassa opittu taito kenkien itse pukemisesta on aamuisin painunut unholaan. Yleensä lähdemme autolle hammastahnat suupielessä ärräpäiden saattelemana niin ettei jää naapureillekaan epäselväksi kenen perhe on taas kerran myöhässä.
Etukäteen suunniteltu ruokailun ajankohta harvemmin toteutuu. Ulkoillessa yritän valmistaa kupeideni hedelmää edessä siintävään ruokasotaan vähintään puoli tuntia ennen deadlinea. Ei mitään hyötyä. Vaikka "yksi hiekkakakku vielä ja sitten mennään syömään" toimi silloin kun lapsi ei päässyt karkuun, ei se enää toimi. Kun lähestyn häntä aikeena viedä lelut kädestä koska "nyt *$\#*¥ oikeasti", hän ottaa jalat alleen ja pinkaisee karkuun. Pahimpina päivinä ruokailu on siirtynyt luvattoman paljon pelleilyn vuoksi. (Joo, aikuinen määrää mutta en aina vaan jaksa tapella)
Ruokailut! Niihin se aika ei hupenekaan. Siinä ajassa kun otan itselleni ruokaa lyötyäni lapselle lautasmallinsa nenän eteen, hän jo sivistyneesti kahden lusikallisen jälkeen ilmoittaa "En mä kiitos syö enempää". Ne on tarhassa opettaneet tuolle lapselle pieniä hienoja sanoja jotka oikeassa kohdassa kuulostavat korvaan silkalta sarkasmilta! Meillä ei tällä hetkellä taida olla mitään hittiruokaa joka uppoaisi pieneen mieheen ilman maanittelua.
Ja nukkumaanmenot. Voi pyhä lehmä että olen alkanut kauhulla odottaa iltoja! Viikko meni jo hienosti; poistuin huoneesta, jätin oven raolleen ja poika nukahti itse sänkyynsä.
Vaan eipä nukahda enää. Pahimpina iltoina joudun lähestulkoon pitelemään heppua sängyssään koska muuten se ponkaisee sieltä justiinsa pois. Aikaa iltasadun ja Nukkumasan hiekkatilauksen saapumisen välillä voi hyvinkin mennä jopa 2 tuntia. Sen ajan sitten istun joko sängyn reunalla tai sohvalla ja odotan pimeässä tuhinan alkua. Joskus herään hyvän ajan kuluttua itse kuola poskella. Komennan miljoonalla eri äänensävyllä ja -voimakkuudella lapsen takaisin sänkyyn ja laittamaan pään tyynyyn. Peittelen uudestaan ja uudestaan. Kiroan, saatan lapsen itse takaisin sänkyyn ja peittelen taas. Uhkailen, kiristän ja lahjon. Ei tulosta.
Tiedän tämän kaiken olevan uhmaikää. Vaan eikö tää voisi jo loppua?! Edes hetkeksi, kunnes alkaa uusi? Kyselee epätoivoinen mutsi joka tälläkin hetkellä näkee punaista koska ipana keekoilee edelleen hereillä. Olen hiukan kateellinen yövuorossa aikaansa viettävälle miehelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti